Satu on kyllä viettänyt Satuhetkiä, mutta tänne blogiin ne eivät ole löytäneet tietänsä. Ensi viikkoa suunnitellessa, kalenterista löytyi hyvä syy kirjoittaa postaus.

Huomenna alkaa 28. Positiivisuusviikko. Viikkoa vietetään vuosittain viikolla 36. Se on Juhani Töytärin ja Positiivareiden hieno oivallus vuodelta 1991. Mahtavaa, että myönteisyyttä nostetaan framille tällä tavalla. Aidon, elämäniloisen positiivarin elämään positiivisuusviikkoja mahtuu tietysti paljon enemmän kuin yhden verran, mutta aloittelevalle onnellistujalle viikon alkuöverit ovat hyvä lähtökohta kohti mukavampaa eloa ja oloa.

Sunnuntain Satuhetki kului positiivisuutta pohtien. Syntyi lista, jonka opettelussa on allekirjoittaneellakin paljon, paljon oppimista.

Positiivari elää tässä hetkessä. Hän on kiitollinen, joustava ja armollinen. Positiivarinkin elämässä on mäkiä ja monttuja, mutta hän pitää ajatukset myönteisenä ja suhtautuu armollisesti eteen tulevaan.

Mustavalkoisuus on tyylikästä, paitsi ajattelussa. Kaikista asioista löytyy sävyjä, värejä ja varjoja.

Tässä hetkessä asiat ovat hyvin. Menneiden murehtiminen tai tulevasta huolestuminen tekevät onnettomaksi. Muistele ihania muistoja ja haaveile tavoitteellisesti, mutta laita kaikki panokset juuri tähän hetkeen.

Aina löytyy joku, jolla asiat on paremmin tai huonommin. Huomaa oman elämäsi onnet ja keskity niihin juuri nyt.

Kaikki muuttuu koko ajan. Maailma. Sinä. Ajattelusi. Ihmiset ympärilläsi. Hyvät asiat. Huonot asiat. Ole utelias. Jousta. Keksi uutta. Korjaa vanhaa. Sopeudu.

Mikä on todellista? Mikä on vain ikävää tunnettasi? Älä tallo tunteitasi, mutta älä anna niiden sokaista tosiasioitakaan.

Vaikeudet kuuluvat elämään. Hyväksy elämä sellaisena kuin sen saat. Testaa positiivisuus. Saatat huomata saavasi erilaista elämää.

Kirjoita päivän isotpienet ilot muistiin. Iloitse niistä myöhemminkin. Palaa niihin, kun tarvitset kannustusta vaikeana päivänä. Jaa kiitollisuutta, iloa ja kehuja ympärillesi.

Blogini on laiskempi kuin minä. Pääni on täynnä ideoita ja ajatuksia, mutta niiden jalostuminen sanoiksi saakka on ollut työlästä. Vähän niin kuin terveellisten elämäntapojen ja liikunnan kanssa. Tietoa on ja tahtoa, tarttis enää toteuttaa!

Loman jälkeinen arki on aina uusi alku. Puhdas pöytä. Maanantai. ”Uusi vuosi”. Niin tänäkin vuonna. On kulunut kohta kolme viikkoa kesälomasta ja arki rullaa jo lähes normaalivauhdissa. Ensi viikolla alkava koulu palauttaa koko perheen ”normaalirytmiin”, vaan ei juoksupyörään, jos se minusta on kiinni. Ja on se. Aika pitkälti. Syöpävuoteni sai miettimään monia asioita. Hoitojen päätyttyä tein päätöksen, että jatkan työntekoa osa-aikaisesti; aluksi 50% ja nyt 80%.

Kuuden tunnin työpäivä on ihana. Kävelen töihin ja takaisin. Saan aloittaa aamun joustavammin ja, kun pääsen kotiin aikaisemmin iltapäivällä, aimo annos päivän liikuntaa on jo suoritettu. Lyhennetty työaika vaatii itseltä jämptiyttä ja tarkempaa taloutta sekä työnantajalta ymmärrystä järjestelyn hyödyistä. Koska takana on tiukkoja ruuhkavuosia ison työmäärän, sairauksien, yksinhuoltajuuden ynnä muiden haasteiden kanssa, ajattelin ensin valintani olevan luksusta. Nyt ajattelen tämän olevan oikeata normaalia, hyvää elämää. Töissä riittää puhtia, mutta energiaa on vielä kotiintuomisiksikin ja päivässä on enemmän aikaa esimerkiksi liikunnalle. Se on paitsi minun ja perheeni, myös työnantajani etu. 80% työntekijänä minä olen tehokas ja terve, mutta myös onnellisempi 100% nainen, äiti ja tyttöystävä.

Itse tarvitsin vakavan sairauden pysähtyäkseni miettimään, voiko elämää elää hyvin ja itseään kunnioittaen juoksupyörän ulkopuolella. Toivon mahdollisimman monen muun tajuavan helpommin, että kyllä voi. Täytyy vain hiffata, että on tärkeä myös erilaisten rooliensa – työntekijä, äiti, vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja tai urheiluseuran sihteeri – ulkopuolella. Ihan vain omana itsenään ilman suorittamista.

Yksi iso päätös monen pienen sijaan

Päivittäinen, edestakainen työmatkani on reilut 4,5 kilometriä. Tein loman loputtua päätöksen, että kävelen työmatkani joka päivä fiiliksestä tai kelistä riippumatta. Yksi päätös oli helpompi tehdä sen sijaan, että joka aamu joutuisin neuvottelemaan itseni kanssa, että onko tänään hyvä päivä. Olenko väsynyt? Onko liian kuuma? Sataako? Aivan sama. Minä kävelen, koska olen niin päättänyt. Siksi olen kävellyt loman jälkeen yli 50 kilometriä. Aamun ja iltapäivän 20 minuutin pyrähdykset tuntuvat hyvältä sekä kropassa että korvien välissä. Kävellessä kuuntelen innostavia podcasteja ja äänikirjoja. Tällaiset elämää helpottavat päätökset sopivat mukavuudenhaluiselle minulle.

Mitä isoa tai pientä sinä olet päättänyt hyvinvointisi hyväksi?

Käyhän tykkäämässä Satuhetken Facebook-sivusta ja seuraa blogiani myös Instagramissa.

Ihanaa elokuuta!

Terveisiä lumiselta aamulenkiltä. Askelmittarini on ynnännyt tälle päivälle 8506 askelta. Vaikeimman niistä astuin kehonkoostumusvaa´alle. Tiedätkö… jos vaaka osaisi puhua, se olisi puhkunut, että ”Mitäs pahaa mä olen sulle tehnyt?!”. No, vaaka kertoi, että kaikkea on paljon. Varsinkin tehtävää. Ja se tekeminen on aloitettu. Tekemisen nimi on VEHVVH24/7/365™. Siitä kohta lisää.

Luomumunat tekevät aamiaisesta Vähän Paremman.
Proteiinitankkaus ennen aamulenkkiä.

Elokuisessa bloggauksessani uhkailin olevani back in business. Vähänpä tiesin. Keväällä löydetty ja leikattu rintasyöpä piti huolen, että sickness business jatkui. Edessä oli vielä parit sytostaattitiputukset ja sädehoidot. Nuo vetivät sekä fyysisen että henkisen jaksamisen pohjamutiin ja välillä vieläkin syvemmälle. Olin muka terve, mutta ihan kuolemanväsynyt. Paljon sairaampi kuin huhtikuussa, jolloin olin saanut diagnoosin ja olin oikeasti vakavasti sairas. Aktiivinen ramppaaminen syöpäpolilla opetti suhteellisuudentajua. Toki tunsin nelikymppisenä itseni nuoreksi asiakkaaksi, mutta surullisimmat fiilikset koin, kun sädehoitojonossa viereen istahti 15-vuotias tyttö sytopipossaan. Kuinkahan olisin kestänyt syöpähoidot omassa murkkuiässäni?

Akuuttihoito on nyt ohi. Koska syöpäkasvaimeni popsi estrogeeniä voidakseen paksusti, jouduin aloittamaan marraskuussa päivittäisen 5-10 vuotta kestävän antihormonilääkityksen. Pieni, valkoinen Tamofen-pilleri pyrkii kumoamaan estrogeenin vaikutuksia elimistössäni. Valitettavasti se tykkää myös kasvattaa keskivartaloa ja aiheuttaa kipua luissa ja nivelissä. Perinteisestihän estrogeenin tuotanto hiipuu vaihdevuosina. Luomuna en olisi vielä mummotautinen, mutta Tamofen-hoito antaa ikävä kyllä maistiaisia myös vaihtareista. Rintasyöpä ja sen hoidot ovat onneksi – kaikkine kriiseineen ja itkuineen – opettaneet myös rennompaa asennetta elämään ja omaan itseeni. Kun on käynyt läpi kaikki ne pelot, surut, vihat, kuvotukset ja kivut, kevyt mummoilu ei tunnu enää kovin isolta vaivalta. Etenkään, kun vierellä on ihana mies, joka ei puhu kuumista aalloista. Ehei, ne ovat Hottistuksia™.

Syöpäkuukausieni aikana elämäni isoista asioista on tullut isompia ja pienemmistä pienempiä. Satuhetkien alkuperäinenkin tarkoitus oli muuttaa elämäntapaa. Tarkoitus ei ollut tehdä tädistä timmiä kaloreita pihtaamalla ja rasvaprosenttia kyttäämällä. Nyt se on sitä vieläkin vähemmän. Elämäntapani on nyt VEHVVH24/7/365™. Vähän Enemmän Hyvää, Vähän Vähemmän Huonoa, Ympäri Vuorokauden, Viikon Jokaisena Päivänä, Ympäri Vuoden. Älyttömän yksinkertaista ja rentoa. Kahdesta hyvästä vaihtoehdosta valitsen paremman ja kahdesta huonosta sen vähemmän huonon. Elämäntavasta ei tarvitse pitää lepopäiviä: rentoilu, kotoilu ja hyggeily kuuluvat ”metodiin” luonnostaan.

Tammikuun ensimmäisen seitsemän päivän aikana VEHVVH24/7/365™ on saanut minut ahmimaan askeleita 32 kilometrin verran. Lisäksi olen viettänyt pitkää viikonloppua sohvalla kultsin kanssa ilman punaviiniä, syönyt enemmän vehreää vihreää ja muita värikkäitä veganneksia, popsinut kiltisti päivittäiset kalaöljyt ja vitamiinit sekä palannut Kahdesti vuodessa karkkia -elämääni. Joulusuklaita seuraa juhannusirtokarkit. Kun elää ilman nameja, on sokerin karttaminen muutenkin helpompaa.

Yhden naisen Satuhetki-tiimiä vahvistaa tämän vuoden ajan planneri. Se toimii treenipäiväkirjana tallentaen samalla kannustavia ajatuksia ja lenkeillä mieleen nousseita terveen, hyvän elämän ideoita.

Mahtavaa, kun olet jakamassa Satuhetkiäni. Kukin tehköön elämästään hyvän omilla tavoillaan!

Taas täällä =) Edellisestä, tammikuisesta blogauksesta on aikaa – ja matkaa. Pieniä hetkiä ihmiskunnalle, mutta isoja askeleita minulle. Keväällä elämä osoitti jälleen yllätyksellisyytensä ja askelmerkkini menivät uusiksi. Uuden elämänpolkuni tienviitassa luki ”SYÖPÄ!”. Kesti hetken aikaa löytää uusi tapa matkustaa, hyväksyä asia ja ottaa vakava sairaus taas osaksi jokapäiväistä perhe-elämää. Edellisen matsin syöpä voitti tässä perheessä 2012. Nyt on minun vuoroni olla 43-vuotias syöpäpotilas. Minulla on halu parantua, elää hyvää, onnellista ja tervettä elämää. Tahdon täyttää elämäni taas Satuhetkillä.

Satuhetki ei tule jatkossakaan olemaan syöpäblogi. Vaan eipä syöpä anna itseään unohtaa. Syöpä ja sen hoito vaikuttaa jaksamiseeni, vartalooni, mielialaani, aikatauluihini, lähes kaikkeen. Eihän tätä sairautta voi pikkuflunssaan tai rakkoon jalassa verrata, mutta pääosin suomalaisen syöpäpotilaan elämä voi olla hyvää ja ainakin omalla kohdallani siihen on mahtunut ja tulee mahtumaan Satuhetkiä. Pakko kuitenkin tarkentaa asiaa. Minä sairastan ”vain” rintasyöpää. Minä myös selviän pienellä leikkauksella, sytostaatti-, säde- ja hormonihoidoilla. Ennusteeni on hyvä. Tauti saadaan lähes varmasti parannettua ja, jos se uusii, se tapahtuu todennäköisesti vasta 20-30 vuoden kuluttua. Minä olen onnekas. On paljon rankempia syöpiä ja hoitoja. Rintasyöpäkin voi olla paljon pahempi. Kirjoitukseni tulevat sivuamaan syövän kanssa elämistä, mutta en osaa antaa lääketieteellisiä tai muitakaan selviämiseen tai syövän voittamiseen liittyviä ohjeita tai niksejä. Voin kertoa vain omista kokemuksistani.

Nyt matkani on jo pitkällä. Minut on leikattu ja 4/6 myrkkyhoidoistakin on ohi. Sairaanhoito ja toipuminen jatkuvat koko syksyn. Terveen papereita minulle käsittääkseni voidaan ojennella vasta keväällä 2021.

Viimeisen viikon olen voinut huonosti. Kalliit pahoinvointilääkkeet ovat pitäneet huonon olon melkein poissa, mutta väsymys on ollut käsittämätöntä. Viime hoidon jälkeisen ensimmäisen täysin valvotun yön jälkeen olen oikeastaan vain nukkunut. Yöllä. Aamulla. Päivällä. Illalla. En torkkunut, vaan nukkunut. Tällainen väsymys tuntuu melkein kivulta. Niin hallitsematonta se on.

Eilen ja tänään jaksoin tehdä pienet kävelylenkit ja siitä se ajatus sitten lähti. On aika palata päivän kunnon mukaan lenkkipolulle ja näppikselle. On myös aika täyttää lautasta ja lasia terveyttä ja mielenterveyttä voimistavilla väreillä ja paloilla. On aika hamstrata hyvän, rennon elämän ohjeita Viisailta ja Vieläkin Viisaammilta kirjoista, lehdistä, blogeista, vlogeista, webinaareista… Niitähän ne Satuhetket ovat. Se, mikä on hyväksi syöpäpotilaalle, on todennäköisesti hyväksi myös terveelle. Se, mikä on hyväksi minulle, voi olla sitä sinullekin. Siitä, minkä koen hyväksi itselleni, kirjoitan tänne. Killu mukana ja tuuppaa minua ja muita satuhetkiläisiä ylämäessä eteenpäin kommentein ja peukutuksin. Satuhetki löytyy myös Facebookista, Instagramista, Pinterestistä ja Twitteristä.

Syöpäsäätiö tekee hienoa työtä syövän löytämiseksi, hoitamiseksi ja estämiseksi. Tavoitteena on tarjota suomalaisille hyvä elämä ilman syöpää tai siitä huolimatta. Jos haluat tukea tuota työtä pienellä tai isolla summalla, klikkaa keräykseeni. Jokainen lahjoitettu sentti menee lyhentämättömänä Syöpäsäätiölle.