Ahmatti

Minusta on tullut ahmatti. Mitä enemmän ahmin, sitä paremmalle tuulelle tulen. En tunne yhtään morkkista. Välillä mietin, että olisin voinut ahmia enemmänkin.

Ahmin askeleita. Mietin mitä kautta kävelisin, jotta matka olisi pikkuisen pidempi ja Polar Loopini ynnäisi enemmän askeleita. Kierrän vielä yhden korttelin ja kurvaan vielä toisen mutkan kautta kotiin. Vuoden alussa tekemäni päätös kävellä työmatkat on pitänyt. Suorin, edestakainen työmatkani on päivittäin nelisen kilometriä. Ahmattina kurvaan ja kerään askeleita viiden kilometrin verran per työpäivä.

Varsinaisia lenkkikilometrejä olen kerännyt alkuvuoden aikana 177. Kaiken kaikkiaan askelmittarini ilmoittaa askeleista yhteenlasketuksi kävelymääräksi 295 kilometriä. Pieniä matkoja ihmiskunnalle, mutta isoja määriä minulle. Kävellyt kilometrit tuntuvat jo pikkuisen kropassakin, mutta eniten korvien välissä. Pääosin oloni on mukavan kevyt ja energinen. Ajatteles, vain reilun kuukauden pakertamisen jälkeen. Sen tiedän, että huonot tavat on helppo muuttaa rutiineiksi, mutta askelahmatiksi rutinoituminenkin näyttää onnistuvan rutisematta. Hyvä mä!

16265452_10212610575198171_8208639110848934368_n
Tammikuu tarjosi huikeita lenkkikelejä. Askeleita kertyi sekä työmatkoilla että vapaa-ajalla tehdyillä lenkeillä, järvenjäällä ja metsäpoluilla. Olivatpa kerran murtsikkasuksetkin jalassa.

Olen kuullut viisauden ”Elämämme on sellaista, joksi ajatuksemme sen tekevät.”. Uskon siihen ihan omien kokemuksienikin vuoksi. Ikävät ajatukset tuottavat ikävän olon. Hyvät ajatukset tekevät olon iloiseksi, onnelliseksi, innostuneeksi ja paremmaksi.

Ihmismieli on huikea. Meillä on päivittäin 65.000–85.000 ajatusta, joista tiedostamme pienen osan, tutkijoiden mukaan ”vain” 5%. Onhan sitä siinäkin. Mieleen tulee ja sieltä jatkaa matkaansa joka päivä siis jopa neljätuhatta ajatusta. Ei ole ihan yksi lysti, minkälaisia nuo ajatukset ovat.

Ihastutatko vai vihastutatko itseäsi? Se riippuu paljolti siitä, miten ajatuksiasi käsittelet. Jokaisen mieleen tulee päivittäin sekä hyviä että huonoja ajatuksia: innostavia, masentavia, iloisia, surullisia, kateellisia… Se on rikkautta. Rakkautta itseään ja lähellään olevia kohtaan on sen sijaan se, minkälaiset ajatukset jättää mieleensä pyörimään. Positiiviset aatokset kääntävät suupielet hymyyn, negatiiviset päinvastoin. Synkät ajatukset saattavat tuntua kropassa kolotuksina ja kolotukset tehdä ajatuksista vieläkin ikävämpiä. Ärsyttävä kierre.

Joskus on hyvä päästää höyryt pihalle ja tyhjentää ajatteluaan. Se se vasta vaikeata hommaa onkin. Ellet usko, niin yritäpä. Istu alas, sulje silmäsi ja yritä olla muutaman minuutin verran ajattelematta mitään. Älä ainakaan ajattele kirkkaankeltaista, mehukasta sitruunaa, äläkä vaaleanpunaista autoilevaa norsuäitiä turkoosissa kuplavolkkarissaan. Luulen, että päätit olla ajattelematta sitruunaa tai elefanttia, mutta mielesi täyttyi rekkakuormallisella sitruunoita ja sylki herahti suuhusi elefanttimamin kaahatessa ohi. Niin meidän mielemme toimii ja mielen rauhoittaminen on harjoitusta vaativa laji. Jos asia kiinnostaa, tutustu mindfulnessiin tai muihin rentoutuskeinoihin.

Osan lenkeistäni lenkkeilen rakkaani tai ystävieni kanssa. Jos saisin päättää, niin työpalaveritkin hoituisi lenkkitossut – tai nyt niin kätevät nastakengät – jalassa. Kun tossuttelen yksin, ahmin askeleiden lisäksi ajatuksia. Enkä ihan mitä tahansa ajatuksia. Kävellessäni kuuntelen puhelimesta viisaita ihmisiä ja innostavia ajatuksia. Tammikuun lenkkikaverini on ollut pääosin Jari Sarasvuo. Yle Puheen podcasteissaan hän on viisastuttanut minua höpöttelemällä metataidoista, motivaatiosta, rohkeudesta, mielenterveydestä, tieteistä, taiteista, urheilusta ja monesta muusta aiheesta. Lenkin päätteeksi mieli on utelias, innostunut ja iloinen.

Elämää piristäviä ja mieltä nostavia ajatuksia olen löytänyt paljon myös kirjoista. Olen ahminut kirjoja ah-niin-mahtavasta kotikirjastostani. En käytä aikaani huonoon kirjaan. Jos teksti ei rokkaa, se saa olla. Kauheus on tietysti lukijan silmissä. Omassa kirjanipussani kaikki kirjat käsittevät joko henkistä tai fyysistä hyvää oloa.

fullsizerender
Ajatusten apteekki

Edellisen blogipostaukseni jälkeen kyselin Satuhetken Facebook-sivulla lempinimeä uudelle elämäntavalleni. Keksin tuon lempinimen lopulta ihan itse, mutta idean sain etunimikaimaltani Sadulta. Hänen enkkukielinen ehdotuksensa ”Better me” kääntyi kotimaiseksi ”I love Petteriksi”. Kyse on juuri siitä: paremmasta minusta. Päivitetystä versiosta itsestäni. Vähemmän bugeja, parempia ominaisuuksia. Kiitos Satu!

ilovepetteri.jpg

Tammikuisessa blogipostauksessani esittelemäni VEHVVH 24/7/365 sai lempinimensä Satuhetken lukijan ideasta. Minä rakastan Petterimpää minua =)

Nurinkurinhuijari

Monenko monta tekosyytä sitä onkaan tullut aikuiselämän aikana keksittyä sille miksei ole hyvä aika, paikka tai ajatus lähteä liikkumaan? Tiedät tunteen. Kun ei huvita ja sisäinen vakuuttava ääni vakuuttaa niin vakuuttavasti, että uskot itsekin, että olisi suorastaan hullua lähteä liikkeelle. Eipä siinä yleensä paljon vakuuttelujakaan vaadita. Sohva on äärettömän helppo ottaa selkään.

Olen päättänyt lyödä sisäisille äänilleni luun kurkkuun. Täsmäaseeksi tähän taistoon valjastin kalenterin. Sen puhelimestani löytyvän ruudukon, jonka merkinnät usein saavat minut paniikin partaalle. Tuntuu, että aikaa on liian vähän ja merkintöjä ihan liikaa. Laiskuuden lyömäaseeksi ladattu kalenteri muistuttaa minua kainosti vienosti Satuhetkistä. Maanantaina kuntosali, tiistaina kävelylenkki, torstaina venyttely, sunnuntaina kävelylenkki. Tiistai on aina paha! Kotiudunpa sitten töistä kävellen tai autolla, iltalenkille lähtö on haaste.

Tänään päätin nurinkurinhuijata itseäni. Liitin kotimatkakävelyyn ”mutkan” SmartPost-boxille. Tuo ylimääräinen kurvaus teki reilun 2 km kävelystä lähes 7 km lenkin. Aamulta oli jo plakkarissa 2 km. Kotiovella hymyilytti. Olin huijannut itselleni vapaan illan; lenkki oli tehty ja hyvä olo yhdessä aktiivisuusrannekkeen kanssa tekivät aaltoja. Itsensä huijaaminen on ihanaa. Kävelin siksi, että kalenteri kertoi tänään olevan Satuhetki-päivä. Se on siitä kiva lyömäase, että se kyllä palkitsee hyvällä fiiliksellä, kun vain muistan totella sitä.

tomppa
Lenkkikaverinani oli Top Gunin Tomppa orkestereineen. Kuva on lainattu 1980-luvulta. Vähän niinkuin lenkkeilijän tyttömäinen hilpeyskin.

Lenkillähän oli ihan mahtavaa! Spotify paukutti korvanappeihin Top Gun Soundtrckia (hitto, kuinka hyvä se on!), aurinko laski oranssin ja vaaleanpunan sävyissä lumisten puiden taakse ja sininen hetki häivähti. Tom Cruise nappasi minut motskarinsa tarakalle. Saattoi se olla hävittäjälentsikkakin. Raitis ilma tuntui hyvältä. Ripset ja hiuslatvat huurtuivat. Palelivatkohan Tompan sormet?

Voi sitä ajatusten ja ideoiden määrää, jonka tassuttelun lomassa tuulettuvat aivot tuottavat! Mielikuvituksen maailmanmestaruusskaboissa pokkaisin varmasti pokaalit ja kuohujuomat kaikilla kolmella palkintopallilla. Se kohta lenkistä on aina vaikein, kun kuulokkeista pamahtaa joku rytmikäs latinoviisu ja tekisi mieli tanssahdella eteenpäin lanteet lentäen. Mikäs minua estää? Ehkä ensi kerralla otan pari askelta salaa. Jos joku sattuu näkemään, olen etsivinäni maahan tipahtanutta tympeyttäni. Eihän sitä kukaan tiedä, että siinä kohtaa lenkkiä tympeys on jo kadonnut kuin tuhka tuuleen.



Niin muuten… autolla ei tarvitse aina mennä joka paikkaan, vaikka sellaisen omistaakin. Kun jättää kaaran kotiin, voi törmätä Cruiseen. Kannattaa ottaa riski.

Karkiton tammi-toukokuu

Ensimmäinen kunnon työviikko takana vuodenvaihteen pätkäviikkojen jälkeen. Niin kivaa kuin lomailu onkin, nautin siitä, että arki rullaa taas rutiineilla. Kun päivä on jämpti, tuntuu, että terveellisemmistä elämäntavoistakin on helpompi pitää kiinni. Lomalla parasta oli valvominen. Se on mukavaa, kun tietää, ettei tarvi aamulla herätä kellonsoittoon. Sai innostua iltaisinkin milloin mistäkin ja touhuta yön pimeinä tunteina. Lomalla tuli kuitenkin liikuttua luvattoman vähän, vaikka aikaa olisi ollut.

Teitkö sinä uudenvuodenlupauksia? Minä en. Lupaukset on tehty rikottavaksi, päätökset pidettäviksi. Päätin kuitenkin, että kävelen edestakaiset työmatkani aina, kun se on mahdollista. Valitettavasti tarvitsen välillä päivän aikana autoa. Aika kovia pakkasia on vuoden alkuun mahtunut, mutta silloinkin ulkoilu on ollut pukeutumiskysymys. Työmatkakävelyn haasteena on se, että aamuisin ei saisi kovasti hikoilla. Töissä ei ole enää aikaa käydä suihkussa. Kotiinpäin saakin sitten tulla rivakammin. On tuntunut hyvältä, kun iltapäivällä kotiovella tietää hyötyliikkuneensa pelkästään työmatkoilla lähes 4,5 kilometriä. Siitä kertyy työviikon aikana mukava määrä kilometrejä ja raitista ilmaa. Kalenteriin merkitsin vuoden alussa noin tunnin mittaiset Satuhetket tiistai- ja sunnuntai-illoille. Pyhäillan reippailut hoituvat tyttären tanssitunnin aikana. Tässä vaiheessa vuotta kävelen Satuhetket, mutta kevään tullen olisi taas tarkoitus ottaa juoksuaskeliakin. Juhannuksen alla olisi hienoa juosta 10 kilometrin lenkki. Onnistunkohan? Hyvää oloa tavoittelen myös maanantai-iltaisin kuntosalilla (10 viikon ohjattu jakso hyvässä seurassa) ja torstai-iltaisin HOT-syvävenyttelyssä. Kerran kuussa pääsen hierojan pöydälle. Näillä liikuntamäärillä ei vielä ihmeitä tehdä, mutta ne mahtuvat nyt arkeeni ja tiedän, että niillä on suopeita terveysvaikutuksia. Määrä on myös sopiva siihen, että into ja tekemisen meininki pysyvät päällä, eikä kyllästyminen uhkaa, kun aikaa jää muullekin.

image

Minkä jouluna taakseen jätti,
sen juhannuksena edestään löytää

Elämääni kuuluu karkittomuus joulun ja juhannuksen sekä juhannuksen ja joulun välisinä aikoina. Herkuttelen siis joululoman ja ”lakkoilen” sitten taas kevään. Keskikesän juhlaan varaan taas karkkia ja suljen pussit juhannuksen mentyä. Olen viettänyt monia vuosia – jouluja ja juhannuksiakin – ilman makeisia, enkä siksi juuri tuota karkkilakko-sanaa enää käytäkään. Enemmänkin noudatan karkitonta elämäntapaa ja karkittelen aina puolivuosittain.

Joulusuklaita myönnän odottaneeni. Ja salmiakkeja! Varasin ensimmäisiksi nameiksi pienen pussillisen irtokarkkeja (vain parhaista parhaimpia). Voi kuinka hyvältä ne ensimmäiset maistuivatkaan. Ja voi, kuinka pahan olon sainkaan heti itselleni. Joululomalla söin

  • suklaata
  • salmiakkia
  • hedelmänameja
  • ilokarkkia
  • surukarkkia
  • tylsyyskarkkia
  • matkakarkkia
  • lehdenlukukarkkia
  • kirjanlukukarkkia
  • leffakarkkia
  • napostelukarkkia
  • seurustelukarkkia
  • kahvikarkkia
  • aamukarkkia
  • päiväkarkkia
  • iltakarkkia
  • yökarkkia
  • kyläkarkkia
  • tapakarkkia
  • task unpohjakarkkia
  • kippo tyhjäksi -karkkia
  • rasia pois kaapista -karkkia
  • jopa niitä pussin pohjalle jätettyjä ”pahoja” karkkeja

Muutama noista edellä mainituista maistuivat IHAN OIKEASTI hyvältä. Monen monet muut olisin yhtä hyvin voinut jättää syömättä menettämättä mitään. Tässäkin lajissa odottaminen ja aikominen on ihaninta. Mielikuvat siitä hetkestä, kun saa avata Fazerin Punaisen suklaalevyn tai laittaa suuhunsa kirpeän salmiakkikarkin, ovat herkullisia. Todellisuus sitten aika paljon muuta.

En ole kummoinen pullahiiri. Pysyn myös suht hyvin erossa kekseistä ja jätskeistä. Karkki on kuitenkin sellainen herkku, että siitä erossa oleminen pitää päättää. Kun päätän, pystyn. Ellen päätä, napostelen. En kykene syömään suklaalevystä palaa tai kahta. Tai siis kykenen. Samalla vain menee koko muukin levy. Meidän on parempi pysyä erossa toisistamme. Nähdään taas juhannuksena! Silloin on ehkä muutama uutuuskin maistettavana.

Nyt lenkille lomps! Hyvää alkavaa viikkoa. Ota haaste vastaan ja kävele töihin, jos työmatkasi ja työaikasi ovat sellaiset, että se on mahdollista.