Tänä aamuna tässä huushollissa heräsi useampi ihminen väärillä monoilla ja pian aamiaisen jälkeen oltiin sukset ja sauvat suloisesti ristissä. Ihan perinteisiä lapsiperheen asioita: läksyjä, kokeita, sekasotkuja, sääntöjä ja niiden noudattamista. Eilisillan hyvät fiilikset tuntuivat kaukaisilta ja tuntuvat vieläkin jokaisen perheenjäsenen mököttäessä omaa pettymystään ja loukkaantumistaan omalla tavallaan omassa huoneessaan. Tokihan tämä tästä taas. Ilma on puhdistunut ja samoihin asioihin ei tarvitse ehkä palata ihan heti uudelleen. Ylihuomenna vasta seuraavan kerran =)
Kunpa pystyisikin ristiriitahetkellä ohjelmoimaan itsensä ja lapsensa toimimaan kylmän asiallisesti. Onko läksyt tekemättä? On. Tee ne. Teen. Onko vaatekaappi sekaisin? On. Siivoa se. Siivoan. Noudatitko kotiintuloaikaa? En. Noudata seuraavalla kerralla. Noudatan. Nukuinko huonosti? Nukuin. Nuku paremmin. Murehditko aamuyöstä asioita, joihin et voi vaikuttaa? Murehdin. Älä murehdi. No näinhän asia ei ole.
Riidan hetkellä me petymme toisiimme ja itseemme, tunnemme epäreiluutta, epäuskoa, luottamuspulaa, kiukkua, surua, raivoa… Kaikkea ei-niin-positiivista. Harva kai voi olla riidan jälkeen tyytyväinen suoritukseensa. Miltä nyt tuntuu? Nooh, ihan hyvin mä vedin. Hyvä fiilis. Kohti uusia vääntöjä. Höpö höpö.
Se, mitä ajattelet lisääntyy
Haasteellisella hetkellä elämä testaa positiivista asennettasi. Kanveesiin kaatuneena, jaksatko nousta ylös? Näetkö valon tunnelissa tai sen päissä? Haluatko tehdä asiat seuraavalla kerralla eri tavalla? Tahdotko, jaksatko, aiotko, haluatko, teetkö? Vai notku, mutku, sitku?
Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä? Jos olet positiivari, olet onnellinen siitä, että lasi on puoliksi tyhjä, jos sinne on kaadettu jotakin omaan suuhun sopimatonta tai siitä, että lempijuomaasi on vielä puoli lasia jäljellä. Jos olet negatiivari, hyvää juomaa on liian vähän, pahaa liian paljon ja lasikin liian pieni/iso/ruma. Negiksellä on joka ratkaisuun joku ongelma 🙂
Positiivisuus ei ole hammasvalkaistujen amerikkalaisten hapattajien ja elämäntaito-oppaiden kirjoittajien yksinoikeus. Positiivisuus on oman kokemukseni mukaan ainoa tapa elää (pääosin) hyvältä tuntuvaa elämää myös niissä tilanteissa, kun Joku Muu – asia tai ihminen – lyö kapuloita rattaisiin. Positiivarin elämässä on vastoinkäymisiä, sairauksia, kuolemaa, huonoja päiviä ja vielä huonompia hiuspäiviä, tummia pilviä, huonosti nukuttuja öitä, haasteita, huolia ja pettymyksiä. Ne ovat elämää. Positiivari näkee negatiiviset asiat pakollisena pahana, oppitunteina ja kehittymisen paikkoina – ainakin jonkin ajan kuluttua. Suru pitää surra, haavat ja kipu parantaa ja ikävä kokea. Se, mitä muuta sen aikana ja sen jälkeen tapahtuu, tekee sinusta positiivarin, negatiivarin tai jotain siltä väliltä.
En oikeastaan edes halua kirjoittaa siitä, miten eri tavalla negatiivisen asenteen omaava ihminen asiat näkee ja kokee. Sanotaan, että se mihin keskityt, lisääntyy. Hyvä ja paha. Mollivoittoisuus, kateus ja synkkyys istuvat riittävän tehokkaasti suomalaiseen luonteenlaatuun ilman, että niistä kovasti tarvitsisi jankuttaa.
En ole saanut tai joutunut elämään pumpulissa, enkä syntyä hopealusikka kädessä. En silti keksi elämästäni yhtäkään ikävää asiaa, joka ei jossakin muodossa olisi tuonut elämääni mukanaan jotakin positiivistakin. Keksitkö sinä?
Elämänilo on ripoteltu polullesi pieninä hippuina
Osa eilisillan hyvästä olosta syntyi lenkin aikana. Aurinko paistoi ja taivas oli täynnä upeita pilvilinnoja. Komean tummansinisillä pilvillä oli kultaiset reunukset. Lenkkipolku ja sen varrella notkuvat koivut hehkuivat kirkkaankeltaisista lehdistä. Rentunruusut loistivat kirkkaissa puna-oransseissa väreissä ja korvissa alkoi soida Irwinin iloisimmat rallit. Jonkun vastaantulijan ruskettuneet sääret kurkistelivat vielä caprimittaisista housunpunteista, toisella oli uusi syyspiristykseksi hankittu kirkasvärinen ulkoilupuku. Talojen pihoihin oli ripusteltu lyhtyjä ja paikalliseen ralliin osallistuvat ralliautot toivat sponsoriteipeillään iloista vaihtelua tasaiseen metallinhohtoautovirtaan. Tietä ylittäessä autoilijat antoivat tietä ja hymyilivät, kun heilautin kättä kiitokseksi. Kuulokkeissani soi uusimmat Vain Elämää -Anssit & -Antit ja muut fennopopparit & -räppärit.
Aikamoisen loistava leffa tai kirja olisi tarvinnut tuon lenkkitunnin ajaksi valita, jotta olisin repinyt siitä yhtä paljon iloa irti sohvalle lojumaan jäädessäni. Maailma – ja ihan tavallinen lenkkipolku – ovat täynnä positiivisia kiitollisuuden aiheita. Niiden näkemiseen ei tarvita vaaleanpunaisia laseja, mutta kireätä pipoa täytyy vähän venyttää.
Ihana oppia kiitollisuutta
Olin mielestäni positiivinen nainen jo ennen Satuhetkeä. Kahden elämänmuutoskuukauden aikana olen tehnyt töitä sen eteen, että oppisin aiheesta lisää. Kiitollisuudesta ja positiivisuudesta on kirjoitettu paljon. Nettikin on pullollaan (ainakin puoliksi täynnä) asiaa aiheesta ja sen ympäriltä. Toisten ajatuksia lukemalla voi oppia jotakin, pysähtyä miettimään omia asenteitaan ja haastaa itseään niissä kohdin, joissa tekee eniten mieli olla eri mieltä.
Satuhetkien aikana minua ja blogiani on ”syytetty” sujuvasta ja positiivisesta kynästä, helppolukuisuudesta, viisaista ajatuksista, upeista kuvista, oikeasta asenteesta, komeista lenkkimääristä ja inspiroinnista. Kiitos ja syvä niiaus! Tuntuu aika huikealta tietää, että viime keskiviikkona blogia luettiin 153 kertaa tai, että kahden kuukauden aikana täällä on vieraillut yli 560 ihmistä ja Satuhetkiä selailtu yli 1500 kertaa! Kiitos ja toinen syvä niiaus!
Totuudenhetkiä
Vietän vaa´alla yhden Satuhetken kuukaudessa. Tässä kuussa tuo hetki oli keskiviikkoaamuna. Olinhan minä jo iloinnut lenkkitakista, joka tuntui pitkään aikaan kivalta päällä. Vaaka näytti minun keventyneen 4 kiloa kahdessa kuukaudessa. Mittanauha todisti pömppömasun ja jenkkakahvojen kohdalta hävinneen 7 senttiä. Senttimittojen suhteen en ole tavoitteita osannut asettaakaan, mutta tuo neljän kilon miinus tarkoittaa 26,6% määrää kokonaistavoitteesta, joka minulla on.
Neljä kiloa ei vieläkään tunnu isolta määrältä, mutta yli neljäsosa koko potista tuntuu. Neljä kiloa tarkoittaa kuitenkin tasaista puolen kilon painonpudotusta viikossa ja se tuntuu hyvältä. Jokainen, joka on seurannut blogia ja varsinkin sen kuvakeittokirjaa Instagramissa, tietää kuinka syön. Täytän lautaseni ja itseni vain sillä, mikä maistuu hyvältä. Tunnen aitoa nälkää ja aitoa kylläisyyttä. Syön herkullisesti arkisin ja herkuttelen lisää viikonloppuisin. Perjantaisin ja lauantaisin hörppään lasin kaksi punaviiniä ja saunassa olutta. Välillä tuntuu, että syön liiankin hyvin pudottaakseni painoani, mutta sitten tökkään itseäni pysymään juuri sille itselle valitsemallani polulla: tämä on minun tapani. Hitaasti hyvä tulee ja matkanteko on hemmetin hyvänmakuista ja nättiä.
Satuhetket aloittaessani heinäkuussa painoin lähes saman verran kuin silloin, kun lähdin synnyttämään kuopustani. Pelottavaa, hälyttävää, herättävää. Kuopukseni painoi syntyessään 4,5 kiloa. Yli 10 vuotta sitten! No, nyt on taas vaa´an mukaan lapsi syntynyt ja enää raskauskilot jäljellä =) Olenkin sanonut, että raskauskiloni ovat nyt viidennellä luokalla.
Jatkan satumaista kokkailua ja lenkkitossujen kuluttamista positiivisin ajatuksin. Minusta tuntuu siltä, miten ajattelen. Jos olen onnellinen, voin tehdä ympäristönikin onnellisemmaksi. Mitä enemmän hyvää mieltä jaan, sitä enemmän sitä itselle kertyy.
Viikon liikuntamäärä täydentyi sunnuntain iltalenkillä. Tänään kipittelin nykyelämäni pisimmän yhtäjaksoisen juoksun, 4,5 kilometriä. Paluumatka taittui kävellen. Tässä taulukoidut viikon 39 liikutukset.
Satuhetki 