Intervalli-intoa

Johan on. Yhdeksää lenkkipäivääni seurasi eilen suunniteltu lepopäivä. Tai no kotityöilta ja juuri hierotusta selästä nauttiminen. Vaan mitä teki minun mieleni? Se tahtoi ulos. Liikkeelle. Lenkille. Urheilemaan. Tuota tunnetta jos olisi saanut tuntea vuosien varrella hieman useammin, ei oltaisi nyt tässä tilanteessa. Kostoksi pidin tämän toisenkin lenkittömän päivän. Okei, suunniteltu tämäkin.

Kahden polven intervalli-iloa

Olen kirjannut Satuhetket kalenteriini. Osaan jo sanoa, että huomenna ja sunnuntaina taas menen. Menen, vaikka väsyttäisi. Menen, vaikka ei huvittaisi. Menen, vaikka sattuisi sinne tai tänne ja pitäisi sitä sun tätä. Haastavinta omatoimisen liikunnan harrastamisessa on ollut aina se, että muu elämä on ajanut ohi. Lenkillehän pääsee sitten toiste! Niinpä niin. Toki se aikaan sidottu, ohjattukin liikuntahetki on ollut pakko joskus jättää väliin. Nyt tunnen hassua tyytyväisyyttä, kun puhelimen kalenterissa lukee SATUHETKI. Se tietää lenkkarihommia – ja minäminä-aikaa. Melkein.

10-vuotiaani lähti lenkille kanssani tiistaina. Hänestä oli hauskaa, kun puhelimen piipitys määräsi, koska juoksu alkaa, kävely päättyy ja taas kohta toisinpäin. Piipittäjä oli intervalliajastin. Intervalli tarkoittaa oikealle urheilijalle ymmärtääkseni pystysuoraa vuorenseinää, gepardin nopeata rakettisäntäystä kumpareen päälle, järkyttävää sykkeennousua ja sen nopeata laskua. Minulle intervalli tarkoittaa tällä hetkellä ja tässä kunnossa jotain ihan muuta. Minun intervallini on sitä, että muutaman kilometrin lämmittelykävelyn jälkeen juoksen minuutin, kävelen kaksi, juoksen minuutin ja kävelen kaksi. Tätä jatkan puolen tunnin ajan, huohotan ja iloitsen, että tuli juostua yhteensä 10 minuuttia. Tunnin puolikkaat kuluvat todella nopeasti ja matkamittariin kertyy pidempi lenkki kuin pelkästään kävelemällä. Tänään opetin Gymboss-sovelluksen käytön 10-vuotiaalleni ja hän kävi yksin hauskuuttamassa itseään intervallein lenkkipolulla. Jatkossa en ehkä pääse yksin lenkille, mutta lenkkeilyä lapsen kanssa pidän todellisena laatuaikana. Sellaista sinäminä-aikaa.

Murukastiketta ja makaroonia

Minä kuulun siihen seiskytluvulla syntyneiden sakkiin, joiden kotona käryytettiin vitivalkoisia vehnäjauhoja rasvassa ilman liesituuletinta. Syntyi pikkuisen kokkareinenkin kastike maustepippurilla maustetulle sika-nautajauhelihalle. Ruskean murukastikkeen kaveriksi keitettiin spagettia. Joskus sitä oli sellaista kamalanhirmupitkääkin. Annoksen päälle lorautettiin reilu kasa Felix-ketsuppia. Maistui! Ja pihapelit kutsuivat. Illalla kotiin tullessa oli taas nälkä.

Omat lapset saavat virtaa samasta ruoasta. Meidän perheessä kastike syntyy 10% naudan jauhelihasta, tummasta soijarouheesta, tomaattimurskasta, tomaattimehusta, kuivatusta tomaatista ja kourallisesta muita mausteita. Spagetti on tummaa. Felix sanoo olevansa nykyään vähemmän sokerinen ja enemmän tomaattinen.

Satumaisen Pasta Pomodoron protsku on 3/4 jauhelihaista ja 1/4 soijarouheista.

Kiitos kivasta palautteesta Satuhetkiin liittyen. Tintti lähetti namskikselta kuulostavan siemennäkkärin ohjeen. Julkaisen sen näillä sivuilla heti, kun olen itse ennättänyt testata. Ruokapuolta tarjoilen enemmän Satuhetken Facebook-sivulla.